When we were young

Adele. Stockis.April-2016

Ne oli oranssit bikinit.
Ei laput vaan muotoon ommeltu.
Mallailin lapsuuden kodin peilin edessä.
Olin ihan tyytyväinen. Jep. Rinnat suuremmat kuin massu.
“Siis, et kai sä sit aio kävellä stadikalla ilman pyyhettä?!”
Ääni kuului poikien huoneesta. Broidit. Ne penteleet. Ja niiden jutut.

Tuo oli vain yksi leikkisä, poikien tarkoitukseton, harmiton heitto. Minä peesasin.
“No, en tietenkään, Höh.” Olihan tuota jo kuultu ennenkin. Muualtakin.
Ja niin alkoi (tai oli jo hiljalleen alkanut) oman jonkun ominaisuuden peittely ja häpeily.
Sitä sen enempää miettimättä ja ajattelematta.
Sitten siitä tuli tapa. Rajoite. Este. Riittämätön tunne. Epäkelpo olo.
Ja se laajeni joihinkin muihin juttuihin. Tosta noin. Niin kuin sivutuotteena.
Kunnes tapasin X:n ja sain tutaa taivaan ja maan. Tunsin olevani hyväksytty. Kaikessa.
Helvetti iski vasta erossa. Mega yritys murskata.
Onnistui. Mutta ei ihan. Murunen jäi. Se riitti.
Iisimpi taputtelu ei olisi kai tepsinyt. Se terve Minä -heräsi jälleen. Siitä murusesta.

Nyt, kuka ties ketä. Helt samma. Ihmisiä. Mielipiteitä. Mitä vaan. Olkoon.
Mulla on hyvä olla. Tyytyväinen fiilis. Se, mikä mulla oli ollut ihan nuorena.
Siellä se on sittenkin pysynyt. Usko ja tasapaino.
Luottamus ja rakkaus. Itseensä. Siihen, että on tarpeeksi hyvä.
Hitto, miten olin sen kadottanut. Antanut kadota.

Stadikalla kuljen nykyään ilman pyyhettä. Tosin kokouikkareissa.
Ja monen muussa jutskassa luotan omaan harkintaani. Näin se menee.
Nuorena sitä rakentaa tietämättään sisintään ulkopuolelta. Ainakin minä tein.
Nyt mennään toiseen suuntaan. Se sipuli juttu. Kuori kuorelta. Ainakin näin minä teen.

Kesää kohti. Hyvällä mielellä. Ja Adelen tyylillä. Great. Kaikinpuolin.

Ps. mun Adelen suosikki biisi on ‘All I Ask’ siis niin ihana. Etenkin livenä.