Penkki

Toimii….

Aurinkoista ja lämmintä. Niin keväistä.
Lähdin kävelylle. Tavanomainen reitti, tutut maisemat.
Istahdin paistattelemaan. Turvapenkille. Ihmettelin elämää.
Oli aika, kun tuo penkki oli mittari.
Itkin sinne asti, itkin sieltä asti, itkin vain siinä.
Nyt hymyilin. Ja itketti, kun hymyilytti.

“Hei, onko tilaa”, kuului oikealta.
“Voi, onhan toki”, vastasin kysyjälle.
Hän istahti ja laittoi kävelysauvat viereensä.
Juteltiin. Niitä näitä lampaan päitä.
“Hei, voinko istua seuraan”, kuului vasemmalta.
“Tietenkin, siirryn vain vähän”, vastasin kysyjälle.
Korjasin aurinkolasieni asentoa ja annoin tilaa.

Ensimmäinen istuja jatkoi juttujaan.
Maisema. Paikkakunta. Sää. Sote. Turvapaikanhakijat.
Annoin jutella. Vähän vastailin ja ilmehdin. Olin mukana.
Toinen seuralainen vaihtoi pari sanaa ja hymyili.
Siinä me istuttiin. Kaikki kolme.
Sairaalan avohoitopotilas, minä ja eläkeläisnainen.

Niinpä. Turvapenkillä. Yhdessä.
Se oli tänään meidän aurinkopaikkamme.
Eikä minua enää yhtään itkettänyt.