Isoisän vasara

“Saat sen lainaksi, mutta et sitten hävitä. Se on isäni tekemä ja käyttämä.

Paljon ei hältä jäänyt, mutta tämä jäi. Et sitten hävitä sitä.”

Niin ne mielessä kaikuvat. Oman isäni sanat. Lempeän päättäväiset. Lähemmäs 25 vuotta sitten. Ehkä enemmänkin.

Ja minä kun olin vain vasaraa lainaamassa. Minulle se tosin jäi. Isä tietää sen. Taivaassa.

 

Minusta se oli saamarin epäkäytännöllinen. Hankala pitää kädessä ja painava.

Jotenkin kohlo. Sellainen Itsetehtykuneiollutvaraaostaa -esine. Silloin.

 

Sitä on heilutellut lähinnä miehet. Vanhan päälle rakentaen.

Seinälle taulu, panelia rosoisen seinän pinnalle tai kun naulapyssy teki tenät, niin vikat ulkolaudat ihan perinteisellä.

Mulla oli pieni kukkavasara. Sellainen nätti, kiva katseltava. Ja siihen se oikeasti on jäänytkin. Katseltavaksi.

 

Unelmien talo jäi historiaan. Se kupla hajosi ja illusio lensi taivaan tuuliin.

Muutama viikko sitten, pari vuotta tyhjillään ollut ihanuus, sai uudet omistajat.

Sitä ennen oli haettava pois ne kaikkein tärkeimmät. Lähinnä tyttäret.

Mutta jotain oli vielä autotallissa. Osa minua. Luovuutta ja jonkinlaista jämäkkyyttä. Isoisän vasara.

Sen toi  toinen tytöistäni. Kotiin. Mun luo. Kotiin, oman suvun jälkeläiselle.

 

Se on tänään mun työpöydän kulmalla. Ja sen merkitys vain kasvaa.

Missään nimessä se ei enää kanna nimeä Vain vasara, se on ehdottomasti Se vasara.

Vasara, jolla on menneisyys ja josta puuttuu naulan vetohaarukka tai miksi sitä nyt sanotaan.

Tällä vain naputellaan. Tai mäsäytetään kappaleiksi vanhaa. Ihan kuinka vain. Mutta ei pintakorjailla vinoutumia.

 

Täällä, mun kotona, se sopii käteeni mainiosti. Nykyään.

Sitä on kiva katsella ja tunnustellen tuntea sen elämä.

Se ei hajota, se rakentaa. Siltaa menneeseen ja etenkin uutta tulevaan.

Isoisän vasara. Kiitos siitä.