Kesä lähenee ja vaatteet kevenee. Taas on muhkuraa siellä ja liikaa massaa tuossa. Totean. Lämmin…
Pikkumusta
Mietin korttia. Ajattelen kukkia.
Mitä laittaisin päälleni ja meikkaanko.
Iso käsilaukku vaiko vain nenäliina hihansuuhun.
Kengät matalat vai pienellä korolla.
Olen menossa hautajaisiin.
Lämpimiin, mutta silti aina niin lohduttoman lopullisiin.
Se hetki, kun käännät katseesi omaisiin.
Niin. Tiedän. Tiedän. Aina se yllättää.
Kukaan ei mieti korttia, ei kukkia, ei mekkoa tai posken meikkivanaa.
Silloin ollaan läsnä.
Paljaasti ja hiljaa, silti, niin äärettömän paljon puhuvasti.
Kastejuhlia…hmm…en muista milloin, rippi- ja yo – juhlia kyllä on, mutta häitä..harvakseen.
Tässä iässä tarvitaan tummia vaatteita. Joka vuoden ajalle.
Arvotilanteita, muistotilaisuuksia ja muita juhlallisuuksia.
Kaukaisten sukulaisten tapaamisia ja uusien tuttavuuksien syntymisiä.
Eloa ja kaipausta. Elämänkulun seuraamista. Loppuun asti.
Laitan pikkumustan.
Sen, jota käytetään ilossa ja surussa.
Elossa ollessani ja kenties sinne, arkkuun mennessäni.
Naistenlehtien mukaan, ”monessa mukana, aina muodissa”.
Niinpä, PikkuMusta, siinä on miltein koko elämä.