Peräkammarinpojat

Heiskanen, minä, Torikka ja Sveholm.

 

Se on kertomus ystävyydestä. Kai…

Kolmen hyvän kaveruksen liitosta.

Ollaan peräisin samasta maailmasta.

Samasta suljetusta piiristä, samat kohteliaisuudet, samat maneerit.

Mutta millä ystävyys mitataan, miten sitä koetellaan ja mitä kaikkea sen pitää kestää?

Vai, onkohan kyse enää edes ystävyydestä.

Liekö tottumista, uskonveljeyttä, hylkäämisen pelkoa, pinnallisuutta.

Waude, mikä teatterikokemus.

Pengerkadun charmia ja ilmeikkäät, tutut näyttelijät.

Ranskalainen teksti, mutta maaton aihe.

Tai oikeastaan hyvin maallinen. Lihaa ja verta.

Mutta etenkin tunnetta.

Tunnevarjojen sinfoniaa.  Moraalinen dilemma.

Ihmisten ikävät puolet tulevat esiin vasta stressaavassa tilanteessa. Näin se vaan on.

Teemana ovat; anna mulle turva, älä jätä tai sivuuta eli laumasta erottamisen pelko,

mitä on moraali, luottamus ja lojaalisuus. Mitä ne kullekin merkitsevät.

Ja kuinka pitkälle voi mennä tai pyytää ns. ystävyyden nimissä.

Tuleeko kaveria auttaa aina vai ohjata häntä niin, että hän joutuu kantamaan vastuunsa itse. Ihan itse.

Taustalla vaappu kysymys: voiko toista koskaan kokonaan tuntea.

Katsoja joutuu kyseenalaistamaan ystäväpiirin vakiintuneet roolit.

Peli saa uudet säännöt yllättävän tapauksen johdosta.

Onko Maxin pedanttisuus luonne vai naamio, onko Paul lupsakka ja oikeasti aito ja onko Simon todellakin vain paatunut

manipuloija, joka ajattelee niin esineet kuin ihmiset  hyödykkeinä.

Näytelmä on kutkuttavan koukuttava.

Siis teatterissa. Tosielämässä. Noooo…jaaa. Näitähän riittää.

Uskon, että meillä jokaisella on ollut kosketusta tällaiseen peräkammarin poikajengiin.

Ollaan niin äijiä, niin meidän porukkaa, niin me tiedetään, niin on aina menty ja ajateltu, siis eiks niin….
Mutta käsi on jäänyt kiinni alkukodin kammarin hantaakin, eikä sitä ole tarkoituskaan irrottaa.

Se ymmärretään. Tietenkin. Se yhdistää. Tietenkin.

Heillä voi olla pelit ja vehkeet, diplomit ja tittelit, mutta tässä porukassa on aina taattu roolijako.

Vahva, suojaava sisäinen yhteisymmärrys vailla sen syvempää merkitystä tai tarkoitusta kuin vaikka monien vuosien

yhteys hiekkalaatikolta/koulusta/urheiluseurasta/armeijasta tai harrastuksen parista.

Sisäistä kasvua ei sallita ja minimaalinenkin kritiikki on kapinointia.

Mitään ei kyseenalaisteta. Mitään ei muuteta. Ja muut; mukaudu tai häivy.

Roolit on valettu sementtiin ja sen mukaan mennään, tai…..yes, olet auttamatta out.

Ja totta, tämä sakki on vakavissaan. Kenenkään päähän ei edes pälkähdä naurahtaa.

Saatikka kajauttaa; heiiii….vitsi, vitsi, vitsi.

Katsomossa nautittiin. Enimmäkseen. Näin aistin.

Aihe on ajankohtainen. Varmaan aina. Ikuisuusaihe.

Kehen voi luottaa ja onko kaikki oikeasti sitä miltä näyttää.

Perustuuko ystävyys aikajanaan vaiko laatuun.

Kehen uskoa, ketä varoa ja voiko ”aikaystäväänkin” pettyä.

Menkää katsomaan.

”Ihanat naisemme”

HKT, Pengerkadun näyttämö.