Eksyksissä

Se oli se päivä, kun taas eksyin.

Löysin kerrankin oikean sisäänkäynnin, onnistuin käytävän valinnassa ja ulkopolku vei juuri sinne minne halusin.

Takaisin tullessani pullistelin itsevarmuutta.

Valitsin väärän kerroksen, lyhyen läntän hissin ja lohduttuman oviaukon, josta pääsi vain ulos tai ylös eikä alas, suuntaan, jonne olin menossa.

Kismitti, mutta en lannistunut. Harhailin, kyselin ja painelin nappuloita ja talsin pitkin käytäviä. Lopuksi löysin sen minkä pitikin.

 

Olin Tapiolan metroasemalla.

Tapiola, aikoinaan suomalaisten arkkitehtien näyteikkuna, oli nyt labyrintti.

Sotkuinen, kalsea, kolkko ja pelottava. Ihmisen kokoinen lautapeli vailla sääntöjä tai ohjeita. Tai ne olivat hyvin tulkinnanvaraisia.

Kaipasin Tapiolaa, sitä, mikä oli se mielikuva tästä kaupunginosasta. Kaunis, puutarhamainen, luotettava ja turvallinen.

 

Istuin vihdoin oranssilla penkillä ja matkasin pääkaupunkiseudun uumeniin.

Espoosta Itä-Helsinkiin asti.

Katselin asemia ja ihmisiä. Väki muuttui ja vanhat asemat  olivat jo uusimisen tarpeessa.

Päivitystä, uusimista, rakentamista. Ja taas koko rumba uudelleen. Sitähän se elämä on. Muutosta.

 

” Hyvä isyys muodostuu pienistä ja isoista asioista, kaikki kokonaisuuden kannalta tärkeitä”, luin siinä matkustaessani mukanani olleesta naistenlehdestä.

Lehti oli täynnä tulevan isänpäivän juttuja. Brunssiehdotukisia, kakkureseptejä, lahjoja, pukeutumista ja isä-lapsi-juttuja.

Iloisia, tutunoloisia, arvostavia ja vuosi vuodelta samankaltaisia oletuksia ja yhdenlaisia totuuksia. Lehdissä. Todellisuus on monesti toista.

 

” Voisitko ystävällisesti olla kutsumatta isääni isäkseni. Se sana, tai oikeastaan isi, dad tai pappa ovat ainakin osaltani poissuljettuja.  Ne kuuluvat henkilölle, joka on  sen arvoinen. Omani ei sitä ole. Hän on ainoastaan paperilla isäni.”

” Ei mulla ole isää. En ole koskaan tavannut.”

” Ai mun isä… lähti kun olin 11v. Yrittää leikkiä isoisää, kun sain lapsen. Ei onnistu. Hyvin on pärjätty ilmankin.”

” Aina kun ilmestyy uusi nainen meidät otetaan esille juhlapäivinä. Jouluna, vappuna, kerran kesässä ja isänpäivänä. Muuten ei ole aikaa. Että semmonen isä..”

” Isä kävi treeneissä. Oli tosi tiiviisti mukana. Luulin ensin, että kannusti, mutta sitten tajusin, että elikin omaa mennyttä nuoruuttaan ja omaa haavettaan.

Kun en enää halunnut harrastaa, haukkui minut ja sitten äidin. Oltiin kiittämättömiä. Hävisi toisen naisen luo. Perusti uuden perheen naisesta ja naisen lapsista ja alkoi kaiken alusta. Siellä häntä kuulemma tarvitaan ja arvostetaan. Ihmettelee, kun en oikein halua tavata.”

” Ensin odotin ja luotin, sitten lopetin, kun petyin. Jutut ja teot eivät oikein kohdanneet. Nyt otan irti sen minkä saan, siis lähinnä rahan. Muuten ihan sama mitä sille kuuluu….”

” Sain tehdä mitä vaan. Minua ei kielletty, ei rajoitettu, eikä kommentoitu. Äiti yritti, mutta isän kanssa vain naurettiin. Nykyään olen tekemisissä äidin kanssa. Isä ei välitä. Ei tannut silloin murrosiässäkään.”

Toki löytyy muitakin tarinoita, ihania, lämpimiä ja rakkaita, mutta ihmeen paljon yllämainittujen tyylisiä.

Epäloogista. Keskeneräistä. Välinpitämätöntä. Ja todellista vaihtotaloutta vailla luottamusta ja kestävyyttä. Isän puolelta.

 

Isyys on selvästi eksyksissä. Isäkuva ei välttämättä ole sama lehdissä kuin todellisuudessa. Mielikuvassa on ristiriita.

Niin isillä että jälkikasvulla kuin sen isyyden ympärille luodulla illuusiolla. Kaipa se on vähän sama äitimyytin kanssa.

 

Kun aikanaan Tapiolan metroasema avataan oikeasti, niin toivottavasti infra ja matkustajien tarpeet kohtaavat.

Puutarhamainen kaupunginosa olisi entistä ehompi. Vanhaa, uutta, luontoa ja teknologiaa. Tapiola olisi taas oman aikansa ikoni.

 

Muutosta on myös isyydessä.

Se tulisi päivittää. Koko mielikuva.

Mitä se sitten kullekin merkitsee. Eksyen, uusien ja rakentaen. Eikä lannistuen. Isät. Ei lannistuen.

Mielikuva arvostavasta isästä ja isästä, jota arvostaa, on mahdollista. Ja se kai on tärkeintä.

 

 

Hyvää Isänpäiväviikonloppua!