Syyssato

“Hei, olet sä…”

” Joo, ja sä…”

Naurua, halaus, ihmettelyä ja iloa.

Se oli yllättävä kohtaaminen kuulaana syysaamuna.

Helsingissä, lehtien peittämällä kadulla. Me oltiin stadilaisia. Nyt ja aina.

 

Kuulumiset. Menneet ja nykyiset. Ilman sen kummempaa keimailua tai kuorrutusta.

Mitäs me, nuoruudesta tutut, miten me edes voitaisiin. Ei ollut muuta halua tai tahtoa kuin olla me.

Välissä oli elämää. Muuttoja, rakkauksia, lapsia, pettymystä, ihanuutta, kaveruutta, työtä ja tässä hetkessä olemista.

Aikaa meni ehkä vartti, mutta moni asia tuli kerrottua. Puolin ja toisin.

Siihen mahtuu, kuin lyhkäseen lauluun, mennyt, nykyisyys ja pienet tulevaisuuden toiveet.

 

Sanottiin heit. Minä ensin. Toinen kuulosteli ja myötäili. Ne heit olivat aidosti iloiset. Nähdään, jos nähdään.

 

Jummi mitä aikaa oikein elän. Tuntuu kuin keräisin satoa, syyssatoa, jota vuosien ajan olen viljellyt.

Virheitä olen tehnyt; osasta muita syyttänyt ja muille pahanoloni näyttänyt. Se oli sitä aikaa.

Silti, silti, mut pysäytetään arjessa ja annetaan aikaa.  Aika euforiaalinen fiilis.

 

Tämä kohtaaminen oli huikea. Kiva kundi, vaan ei sellainen, jonka minä olisin onnelliseksi tehnyt.

Ja tunsin, että sitä minulta odotettiin.

Sain hältä elämäni toisen timanttisormuksen. Kahdenkympin korvilla.

” Ota se ystävyydellä, jos ei rakkaudella”, hän silloin sanoi, kun sormuksen ensin torjuin.

Sormus on aikojen saatossa hävinnyt, mutta ei sen sanoma.

Jotkut ihmiset merkkaavat  enemmän kuin toiset. Jäävät mieleen ja sieuluun.

No hard feelings, opetti tämä jannu. Ja halusi sen mulle tänä päivänä näyttää.

 

Elän just nyt hyvää vaihetta. Kiitos siitä teille, joita olen elämäni varrella kohdannut. Ja matka jatkuu. <3

 

Aurinkoista lokakuuta!