Onnellisuus on asenne

Luulin olevani onnellinen.

Oletin olevani tyytyväinen.

Ajattelin olevani tasapainoinen.

Kuvittelin eläväni tavallista, seesteistä elämää.

Ennen. Tällä hetkellä ja oikeastaan aina. Ja kissanviikset. En ollutkaan. Ei, en todellakaan.

Nyt tiedän olevani omissa nahoissani, omalla tavallani omanlainen. Tasapainoinen, tyytyväinen ja onnellinen.

 

Ja mistäkö sen sitten tunnistaa?

 

Sen vain tunnistaa. Vähän samanlailla kuin verenpaineen.

Pikkasen ontuva vertaus, mutta minua se on auttanut.

Sitä elää vähän huminassa. Ei missään pahassa, mutta pienessä. Pikkasen niin kuin pilviharsossa.

On huteran jännittynyt olo. Ei mitenkään kamala, mutta ei ihan rentokaan, vaikka kuinka venyttelisi.

On hereillä, mutta silti tuntuu väsyneeltä. Ei varsinaisesti väsymyksestä, mutta sillai unettavasti.

Kaikki on epämääräistä, sinne päin, mutta ei niin kuin selvästi kipeä tai apea tai jotain.

Ja kun on ruokavaliota viilattu, kuntoilua ja niskahierontaa kokeiltu ja lääkitys (silti) aloitettu, on kuin eri ihminen.

Skarppi ja paljon rennompi olo. Verenpaine on niin saakutin hiipivä ja näkymätön, ettei sitä usein hetimiten ymmärrä.

No wonder on sanonta, varo verenpainetta tai onko lääkitys kunnossa.

 

Olla onnellinen.

Sen taitaa huomata vasta sitten, kun sitä ei aidosti ja oikeasti ole.

Tai niin kuin minä. Yhtäkkiä vain huomasin, että olen. Tunnistin itseni itsekseni.

” Peili putosi lavuaariin ja särkyi. Se suurentava puoli. Mun logiikalla se tarkoitta

7 vuotta onnea. Sitä realistista, tavis onnea.”

Mun fb päivitys mennä viikolla. Jotenkin tuntuu, ettei tätä hyvää oloa mikään häiritse.

Ei pienet säröt, eikä suuremmat töytäykset. Ulkopuoliset vibat ja pahat kielet. Mitäpä minä niistä.

Arkinen onni. Sieltä se löytyy. Sydämestä. Pään sisältä. Tavallisista teoista ja sanoista. Minusta.

 

Ja tässä kuvassa se näkyy. Onnellisuus. Se, mikä yllättäin vain on sisääni kasvanut.

Perusasiat ovat reilassa tai sinne päin menossa ja kaikki muu. Elämä on mun näköistä ja tuntuista.

Kaikki on hyvin just nyt.

Parasta on, kun sen itse tajuaa. Nyt, reaaliajassa. Ihan ite.

Ja se tekee vielä onnellisemmaksi.

 

 

Lempeän lämpimää kesäkuuta!