skip to Main Content

Tunteva sotilas

Itkuhan siinä tuli.

Tunteet menivät ylösalaisin. Kuulo terästyi, ruumis jäykistyi.

Sitä katsoi tarkasti, mutta välillä oli oltava silmät ummessa. Visusti.

Melu, räiske ja usvasta nouseva äänetön humina tai vain elämisen äänet.

Halatessa vaatteiden rohina. Kaverillinen olkapään taputus. Suudelman lämmin kosketus.

Leipäpalan mutustelu ja rokan, vellin tai minkä lie liemen ryystö. Varpujen taipuminen, viljan keinuminen.

Kaiken aisti ja kuuli. Mutta sen hiljaisuuden tunsi tarkimmin. Odotuksen, pelon, uskon, luottamuksen ja epätoivon.

Se oli minun leffakokemukseni. Uusi Tuntematon sotilas 2017.

 

Minulla oli hyvää leffaseuraa. Tytär 21v.

Juttua riitti pitkäksi aikaa ja sitä miettivää hiljaisuutta.

Sanoma oli selvä. Sota on julmaa aina. Ja ihmisyys. Jaa..a. Se sai monet kasvot.

 

“Mamma, ajattele niitä poikia, joilla ei kotiin päästyä ollut perhettä. Ei omaa perhettä tai muuta.  Niin ja ne äidit.  Ja sitä, että sitten se kotiinpalaaja jäi yksin. Ei ollut niitä kavereita ja sitä sellaista yhteisöllisyyttä. Kuitenkin oli kokenut tuollaista Suomen puolesta. En mä ole koskaan oikeen sitä ajatellut.”

Niinpä. Mitä sitä tuollaista olisi ajatellut. Se on niin kaukana historiassa, tai oikeastaan ihmeen lähellä.

Kun 21v katsoo elokuvaa, jossa samanikäiset joutu rintamalle, niin kyllä siinä perspektiivi laajenee. Monessa suhteessa.

 

Kerrattiin oman papan, äidin isän, vaiheet, siis ne mitkä tiesin. Ne olivat näkyviä.

Toinen käsi oli lyhkäsempi kuin toinen olkapäävamman takia ja niskassa viilto. Venäläisen pistimestä.

Vankeus sotasairaalassa ja se, ettei vaimo, äidinäiti/mamma, uskonut, kun tultiin kertomaan, että kaatunut on.

Ja niinhän se pappa ilmestyi  kuukausien päästä porstuan ovelle. Muiden ihmeeksi vaan ei mamman.

 

Pappa eli 86 vuotiaaksi. Törmäsi pyörällä autoon. Pappa tuli puskista. Sananmukaisesti.

Onneksi tuli papan kanssa juteltua. Hän ihmetteli, kun Kaunialan kuntoutuksessa niin sota-ajasta kyseltiin.

Ei halunnut puhua. Ei toisista ihmisistä.  Joskus se toinen oli näin vanhetessa sängyn vieressä yöllä seisonut.

Pappa sanoi vain sanoneensa, ” Nukutaan. Ei meillä ole hätää.” Niin oli häipynyt. Tumma varjo. Se toinen.

Ei hän miettinyt kuka siinä seisoi. Saattoi joskus itse nousta sängystä istumaan, mutta rauhoittui sitten.

Se aika oli mennyttä, eikä siihen ole enää paluuta, eikä toivottavasti kellään tarvetta.

 

“Älä pelkää heitä, sodankäyneitä miehiä. Mieli rikottu ja todellisuus on liian kovaa. He ovat usein herkkiä ihmisiä ja alkoholi on ainoa lohtu”, kertoi kerran isäni, kun kyselin pikkutyttönä Helsingin kadun spurguista eli laitakujien kulkioista.

Ei silloin puhuttu terapiasta, ei vertaistuesta tai jostain muusta avusta. Kukin pärjäsi kuinka pärjäsi.

Ja osa meistä kantaa edelleen suvun traumoja.

 

Sodassa on ihmisiä. Tuttuja ja tuntemattomia. Tunteita ja peitettyjä tunteita.

Mutta ennenkaikkea ihmisiä. Ja kiitos pappa kun olit ja elit.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää ja Suomen 100v päivää 6.12.2017

 

 

 

 

 

 

Back To Top