Lankomiehet

“Meillä oli hyvä anoppi”, kaikui salissa hellästi ja arvokkaasti.

Ja sitten purskahdin itkuun.

Se oli minusta yksi koskettavimmista ja lämpimimmistä hetkistä omassa elämässäni.

 

Olin muistotilaisuudessa ja  alkamassa oli adressien lukeminen.

Kaksi komeaa ja ryhdikästä miestä seisoi pitkien pöytien edessä. Toinen oli isoveljeni.

Selät viistosti minuun ja pappiin päin. Tutut hahmot molemmat. Vuosikymmenten takaa.

 

Siinä vilahti hetkessä mielessä kuvia niin näistä miehistä kuin päivän päähenkilöstä.

Kaskuja, naurua, tarinoita,  hyväähenkeä ja yhteisöllisyyttä.

Pientä naljailua, suuria ihmettelysilmiä, kuka kenellekin aina tilanteen mukaan, ja hiljaista mielenosoitusta.

Kunnioitusta, jossa ollaan erimieltä turvallisesti ja tarpeen vaatiessa, äänekkäästi.

Mielipiteitä, jotka poikkeavat totutusta, mutta ei maailmankaikkeudesta.

Makumieltymyksiä, niin erilaisia ja samanlaisia. Muistojen kertomista monelta eri kantilta.

Elämää, jota kannattaa elää.  Monella tasolla. Kullekin sopivalla tavalla.

 

Meillä kaikilla on erilaisia rooleja elämän varrella.

Minulla ainakin nämä: tytär, sisko, ystävä, työkaveri, naapuri, vaimo, ex-vaimo, mamma ja tyttöystävän äiti.

Toivottavasti tulevaisuudessa myös anoppi ja mummu.

 

Siinä kun kuuntelin kuuluvia ääniä ja tasaista lukemista, mieleeni nousi ylpeys.

Tyttäret  ja lähimmäiset olivat kiittäneet rakkaudesta, me muut siitä, että hän oli ollut osana meidän elämäämme.

Se yhdessä vietetty hiljainen minuutti oli tärkeä, hieno hetki, kunnes kuulin tuon adressilukualoituksen.

Se oli kerrassaan ainutlaatuinen.

 

Isää ja äitiä useimmiten rakastaa, lapsiaan vielä useammin.

Mutta että lankomiehet niin rakkaudellisesti suorittivat tehtävänsä, oli aivan ihanaa.

Olkaamme siis hyviä anoppeja, aivan kuin oli Ritvakin.