Aurinkopeti

Luopiminen on raskasta.

Ihan turha sanoa mitään muuta.

Itse olen muutaman viime vuoden aikana monesta asiasta joutunut irtipäästämään.

Toisista helpommin, mutta toisista vaikeimmin.

Pihanurmen tuoksusta. Kevään kukista ja puista.

Lähietäisyydeltä. Sen kuin ikkunan avas ja tadaa, tuoksukimara oli siinä.

Esineistä, asioista, tavoista ja tutuista jutuista.

Vapaasta, varmasta autopaikasta. Perjantain kauppakärryostoksista.

Lillystä ja pikkutytöistäni. Ekasta ainiaaksi, mutta jälkimmäiset onneksi vain kasvoivat.

Torstain vakkari joogasta ja luottoystävän pika-rööki-kaffe-käynneistä.

Ja joistain pikkujutuista. Mukavista, mutta menneistä.

Tai eihän sitä tiedä….

 

Tämä yksi tuli yllättäin taas elämääni.

Se, jonka taakseni jätin ja luulin loppuelämäkseni menettäneeni.

Verhotun ikkunan takaa. Sananmukaisesti.

Siellä se köllötti. Vieraana, mutta niin älden tuttuna.

 

Elän ihanan jakamistalouden keskellä.

Oman fantsun ystäväpiirini motto, se hiljainen, sisäänrakennettu tunnus, tuntuu olevan;

Kun mulla on, on sullakin.

Tai olipa kyseessä kehu, innostus tai just sulle sopiva jutska,

niin siitä kerrotaan. Hänelle. Minulle. Avoimesti. Kannustaen.

Ja yhdessä iloitaan. Onnistumista tai melkein onnistumista.

 

“Hei, onko sulla ensi viikolla vapaata?”

“On”

“Jos haluat, niin Tampereella olisi kämppä vapaana. Spa on naapurissa.”

“Okei…Kiitos. Kiitos kovasti”

Sellainen oli Whatsup keskustelu ystävältä. Kun mulle ei käy, kysytään, käykö sulle.

Luvalla sain samanlaisen dialogin käydä toisen ystäväni kanssa.

Melkein onnas. Siis se ok vastaus. Mutta ei. Liian pikainen lähtö. Senhän ymmärtää.

Lähdin sitten yksin.

Vähän emmin, mutta lähdin kuiteskin. Koko paketti houkutti. Ja kaverit kannusti.

 

Siellä se minua odotti. Tavattiin, kun verhoa vähän raotin.

Tumma polyrottinkinen aurinkopeti. Samanlainen, joka jäi menneisyyteen.

Oma, ihana, rakas aurinkokeitaani ja raukeuden pesäni. Kirjalla tai ilman.

 

Jummi.

Vietimme lämpimän, tiiviin ja hivenen ristiriitaisen parin päivän suhteen.

Se tuntui hyvältä, tutulta ja turvalliselta. Myötäili kroppaani ja vaihtoi asentoa.

Mutta. Jokin oli muuttunut. Vai olinko minä muuttunut?

Päädyin jälkimmäiseen.

En enää jaksa koko päivää lökötellä. En ainakaan auringossa.

Huomasin viihtyväni tuolilla paremmin kuin pedillä. Ja liikuinkin enemmän.

 

Näin se on. Aika aikansa kutakin.

Kivat on muistot, vaan on se nastaa tämä nykyhetkikin.

Aurinkopedillä tai ilman.