skip to Main Content

George Clooney

”Hei” ja mun lempinimi ääneen lausuttuna. Avoimesta ikkunasta, ohi ajavasta autosta.

”Hei, ei voi olla totta”, vastasin hämmästyneenä.

Byääh.  Kyyneleet ryöppysivät. Suu mutrusi. Minulla.

Auto kurvasi tien sivuun ja minä fillarilla perässä. Parkuen.

Byääh. Hik, Hik. Byääh. Ja löysin itseni tutusta, lämpimästä sylistä.

”Siis, onko kaikki hyvin…mikä itkettää? Minäkö? ”

”On. Et. ok..byääh.”

”Jaahas, okei, no-o, mihin sä olit menossa?”

”George Clooneyn luo.”

”Ja missasit treffit. On toki syytäkin itkeä, mutta…?”

Sniif ”Siis leffaan, kun halusin katsella komeata miestä ja oli vähän halju olo.”

”Voi sua… kelpaako korvike ja ehta kahvi.”

”joo….., ”

Mitäs siinä sitten muuta voi kuin nauraa.

Vapauttavaa, hyväntahtoista naurua.

Tunteet veteli vuoristorataa, kun muuttooni oli noin viikko.

Syystä ja ihan ilman syytä.

Huokaus.Taidan tykätä etäihastuksista.

Hei -sanoja oli ollut sellainen. Lähipoikien ja David Cassidyn välissä.

Saavuttamaton. Tuntematon komeus. Urheilukentän poika.

Vuonna 1973-74. Ainakin teinikalenterini mukaan.

Nykyään tunnetaan. Tunnetaan ihan hyvinkin.

On se aika jännää, kuinka maailma pyörittää.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Yllätetään ja tullaan yllätetyksi.

Ja kohdataan kerran jos toisenkin, kun sen aika on.

Nyt ajoitus oli briljantti. Jopa niin, että Clooney unohtui.

Melkein. Juotiin suomalaista suodatinta, mutta nespressosta puheltiin.
Ja naurettiin, niin että itketti. Molempia. Onneksi.

Aistillista heinäkuuta!

Back To Top