Aamukahvi

Vielä tarkenee sumpit juoda terdelläkin.

Heräsin hymyillen aamukahvin tuoksuun.

Se on ihanaa. Kaikkinensa. Maut. Tunteet. Mielleyhtymät.

Minusta välitetään. Minusta huolehditaan. Hellästi ja aidosti.

Sitten heräsin oikeasti. Menin ja keitin kahvini itse.

Mutta hymyilin mennessäni. Hellästi ja aidosti.

Itselleni. Ja menneille tuoksumuistoille.

Tähän on tultu. Vähän yli vuodessa. En olisi uskonut. En iki maailmassa.

Pari kymmentä vuotta olin saanut huomiota.

Pienesti, suuresti, asioilla, esineillä, teoilla ja tunnelmalla.

Ääniä, hajuja, tuokioita ja hetkiä. Arjentoimia. Juhlantuntua.

Tavisjuttuja, ok, mutta myös huigeesti ekstraa.

Sellaista leffastaffia. Repliikkejä myöten.

Kukat, lentokenttätuliaiset, siis lehdet, suklaat ja pikku luksustuotteet, että yllätyskorut tai

tapahtumat, olivat olleet osa elämääni. Totta se oli.

Viikonloppuisin sain aamiaisen valmiina ja usein viikolla muita arjen iloja.

(Naurua) uskomatonta, mutta totta.

Luulin olevani jollekin erikoinen, tärkeä. Hän, jota suuresti rakastetaan.

Nyt tiedän olevani erikoinen ja tärkeä. Ja rakas. Itselleni.

Huomaan muutoksen ja muutos huomataan.

Ja se on älden vapauttavaa ja yllättävää.

Hitto, mua jekutettiin vuosikausia, vai jekutinko itse itseäni.

Who knows, varmaan sekä että.

Mutta yksi ei ole muuttunut.

Tuoreen aamukahvin tuoksu. Se on niiin ihana.

Vaikka vain itselle, kupillinen. Ihan itsekeitettynäkin.