vuoristorata

On. Elämä on todellista vuoristorataa. Tällä hetkellä(kin).
Jarrumies Matona olisi helppoa. Sehän on fyysistä menoa. Jihaa.

Tunteet jylläävät. Ja siinä sitä mennään. Ilman pienintäkään hidastusta. Argh.
Vanhan irtipäästämistä ja uuden, tuntemattoman vastaanottamista.
Lapsuutta/nuoruutta olisi kiva vielä vähän jatkaa.
Ja minä niin mielelläni olisin aikuisuutta ja vanhemmuutta  jakanut.
Etenkin näiden juhlien äärellä.
Valmis juhla kävisi kaikille, mutta ei arki ja järjestelyt.

Bileet pidetään vielä vanhalla kotipihalla.
Osaksi uudella kokoonpanolla.
Pappaa juhlasankari ei ole elämänsä isoon hetkeen kutsunut.

“Mamma, kukin meistä valitsee oman polkunsa.
Niinhän olet aina sanonut”, tuumaa tämän kevään yo.

Omassa mielessänikin käy kauhea mekkala. Tartun vanhaan kertomukseen.
Siihen, missä cherokee-intiaani kertoo lapsenlapselleen tarinaa
ihmisten sisällä tapahtuvasta taistelusta. Kahden suden kamppailusta.

“Toinen on Paha. Se on kiukku, kateus, mustasukkaisuus, suru, katumus, ahneus, ylimielisyys,
itsesääli, syyllisyys, inho, alemmuudentunne, valheet, väärä ylpeys, ylemmyydentunne ja ego.

Toinen on Hyvä. Se on ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, lempeys, hyvänsuopuus, empatia, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.

Lapsenlapsi kysyi, kumpi susi voittaa.
Ja siihen isosisä; se kumpaa ruokit”.

Wooooooouuuaaa… tai jotain sinne päin.
Semmoinen ulina käy pääkopassa. Korvissa oikein vinkuu.
Siellä ne sudet ulvovat. Kaiken muun keskellä.
Uskon, että aikanaan rauha löytyy ja tyyneys nappaa vallan.
Ilo, nöyryys ja empatia ovatkin jo vakipaikoillaan.
Vielä vähän hampaita näytellään ja se toinenkin susi ruokaa näykkii…

Se on niin tätä, tämä susien vuoristorata.
Mutta kierros on ajettava loppuun.
Lopussa kiitos seisoo. Tai ainakin tasapaino.
Ja juhlitaan tässä välillä. Aiheesta. Cin-Cin!

Onnea uusille Ylioppilaille!!