Incognito

Merijää parhaimmillaan!

#Ankkurointi kielletty#

Kappas, aika veikeä kielto, ajattelin, kun kävelin meren rosoisella jäällä.

Helmikuinen aurinko paistoi, lumi narskui ja jää kiilteli.

Ihanaa. Avaraa. Vapauttavaa.

Koppasin pussiin Lillyn jätökset (en Lilly koiraa…) ja katselin kylttiä.

”Napakka tuuli, mutta kaunista”, kuulin olkapääni takaa.

Ja siitä se sitten alkoi.

Seisoskeltiin, vaihdettiin jalkaa, pyyhkäistiin nenänpäätä ja silmänurkkaa, kun tuuli ja valo yllättivät.

Puhuttiin sekakieltä, pikku kaupunkimme dialektia ja löydettiin ymmärrys.

Niin asioissa, kuin tavassa, miten niistä puhuttiin.

Luonnosta, vauraudesta, puhtaudesta, vihasta, myötätunnosta, tästä ajasta, kiireestä.

Siitä vaan, tavallisena arki-iltapäivänä. Ajatuksia laidasta laitaan.

Tuntemattoman kanssa. Aurinkolasit päässä.

Anonyymina. Incognito. Vailla nimeä, titteliä tai asemaa.

Keskiössä oli kuitenkin sana kielto tai yleisesti kieltäminen.

Niinhän sitä sanotaan, että kieltoja Suomessa riittää.

Ei saa astua nurmikolle, ei ottaa valokuvia, ei syöttää oravia, ei juosta uimahallissa.

Mutta osa meistä ei osaa toimia ilman ohjeistusta; siis sääntöjä, normeja ja kieltoja.

Ja niinhän siinä usein käy, että moni asia kääntyy itseään vastaan liika käytettyinä. Kiellotkin.

Kun kieltää omat ikävät luonteenpiirteensä,

tunteensa tai tekonsa, niin vastaan voi tupsahtaa jonainpäivänä jotain odottamatonta. Peruuttamatonta.

Sitä todennäköisyyttä ei voi kieltää…. Tai jos et noudata mitään, on tulos sama.

Mielessäni ajattelin yhtä henkilöä, tosin ääneen puhuimme toisesta.

Naapurimaan ”sankarista”. Kyllä. Da. Juuri hänestä.

Jummi. Talvinen ankkuripaikkamme oli mitä loistavin.

Kesällä emme olisi siinä tavanneetkaan. Olosuhdekohtaaminen. Aika hauskaa…

Toivotimme leppoisia talvipäiviä ja jatkoimme omaa matkaamme.

Olipa mukava i-p.

Olla nainen vailla nimeä, mutta ei mielipiteitä. Kerrankin.