Lakipiste

laitoin vähän kesäkuvaa God Jul toivotuksin….

Ja tapahtui niinä päivinä….

Se oli tässä joulun alla. Yksi ilta, kun olin kaupassa. Kärryostoksilla.

Nykyään aika harvinaista, sillä ruokakuntaamme kuuluu yleisesti kaksi.

Tai kolme, jos Lilly lasketaan mukaan.

Pärjään ”perässä vedettävällä” tai kannettavalla korilla.

Lappasin kärrykamaa iloisesti kassahihnalle.

Meille oli tulossa ruokavieraita, joten sain oikein kunnolla tehdä ostoksia. Kivaa.

Huomasin seuraavan asiakkaan, olikin tuttu. Tervehdin ilahtuneena, mutta toinen jähmettyi.

Mies oli niin sanotusti R:n puolelta. Ihan nimi – tuttavuuksia oltiin.

Nyökkäsi, tokaisi, että ai sulla onkin noin paljon ostettavaa ja vaihtoi kassaa.

Jonotti. Jonotti. Jonotti.

Vilkaisin tavaroiden nostelun, pakkaamisen ja maksun välissä.

Toisen katsetta en kohdannut, näin vain käännetyn selän.

Niin me ollaan erilaisia ja eri elämän tilanteissa.

Siinä ostoksia pakatessa ehti jos jonkinlaisia tapahtumia kelata.

Omaa asemaansa niin äitinä,(ex) vaimona, tuttuna, ihmisenä kuin itsellisenä, omalla nimellä varustettuna naisena.

Mitä on kenellekin edustanut, kuka minut on minkälaiseen rooliin asettanut.

On se jännä, kun sosiaalinen rakenne muuttuu, niin muuttuu osaksi toisten käytöskin.

Tämän ovat huomanneet myös tytöt.

Eipä olisi arvannut.

Nyt puhutaan yleisesti lapsiperheiden jaksamisesta, pahoinvoinnista ja väsymyksestä.

On herätty, kun kamaluuksia on tapahtunut.

Yksityisyys on osaksi yliarvostettua ja yksinäistä. Liika on liika. Lakipiste on saavutettu.

Äidin/isän jaksaminen, vanhemman turva ja hyvämieli, ovat myös lapsen etu ja perusta.

Totta, mutta me kaikki ihmiset tarvitsemme jollain tavalla ja tasolla toisiamme.

Kyse on ihmisten kohtaamisesta.

Aina voi kysyä vointia, mitä kuuluu, onko kaikki ok ja kenties vielä lisätä; voinko auttaa.

Usein pelkkä hymykin riittää. Se voi olla sen päivän kohokohta, kenties viikon ainoa.

Toiminta onkin sitten toinen juttu. Niin kuin fb:n jouluapu -sivusto. Kunnioitan.

Kerroin kotona kauppareissustani. Ihmeteltiin.

”siis ei edes heitä enää huikannut tai hyvää joulua toivottanut”, toisti N.

”No, ei..”, kertasin ja laitoin iltapalaa.

Todettiin, ettei toisen huomioiminen ole iästä kiinni, vaan ihmissuhdetaidosta.

Kollektiivinen hyväksyntä kanssaihmisen ignooraamiseen on joissain piireissä soveliasta.

Syytä ei kunnolla edes tiedetä, kunhan yhdessä tuomitaan.

Tuon ilmiön lakipistettä odotellessa…

Hymyillään, kun kohdataan ja puhellaan, jos siltä tuntuu. Mutta ainakin tervehditään.

Se on mukavaa. Ainaskin meistä useimmista. Ihmisiähän tässä vain ollaan.

Hyvää joulumieltä.