Mielensäpahoittaja

”Mä en tajua mihin olen sen laittanut”, ajattelin.

Oli se aika päivästä, kun piti ottaa biffipaketti jääkaapista huoneenlämpöön pehmiämään.

Etsin koko jääkaapin. Jopa takarivin purkkien, hillojen ja pesto ym. mössöjen takaa.

Katsoin pakastimen, roskiksen ja niinisen kauppakassin. Nada.

Löysin kauppareissun kuitin. Ei sielläkään. Ja silloin valkeni. Ja minä kalpenin.

Olin taas kaupassa hörhöillyt, tällä kertaa lihatiskin paketti tiukasti kädessäni.

Kahvihylly, pähkinät, näkkileivät ja kasvisbuljongit.

Kuorma kärryyn ja menox.

Taas liikkeelle ilman kärryä (huono tapa), vain jotain pientä kurkottaen ja tajusin, ettei tuossa kärryssä keikkunut oma kauppakassini.

Ympärille vilkaisu, ei ketään, tavaroiden kaappaus ja hymyssä suin kohti niinikassista kärryä.

Samperi. Ei tainnut kaikki tulla mukaan.

”Pikku kulta, tänään ei olekaan pihvejä”, huutelin varovasti yläkertaan.

”Mamma, älä kiusaa. Otan sen medium +”, tuli pikainen vastaus.

Jo toistamiseen tällä viikolla kuulen olevani kiusaaja.

Tässä jälkimmäisessä on kyllä pilkesilmäkulmassa.

Ensimmäisessä, s-postissa oli jopa ote nettipoliisin sivuilta.

Ja pääargumenttina oli se, että olen tuleva ex-puoliso.

Siis ilmiselvä kiusaaja. Sekin vielä.

Kiusaaminen on ikuisuusongelma.

Aihe, joka puhuttaa, joka tasolla ja joka paikassa.

Mutta missä menee raja kiusaajan ja kiusatun.

Joskus tosielämän nurjapuoli voi sen vääristää.

Ystävyyden karikko vinouttaa.

Toinen vaikenee, vaikenee niin, ettei se toinen puolisko tiedä, missä mennään.

Mutta toimii, toimii niin, kuin itse haluaa. Tunteetta.

Toinen puhuu ja kirjoittaa, puhuu ja kirjoittaa, niin että se toinen puolisko tietää, missä mennään.

Aina on viestittänyt onneaan ja suruaan. Omalla tunteellaan.

Hyvästä sai kuuluttaa, huonosta ei olenkaan.

Kuvat (ja nimet) on poistettava, muistot hävitettävä.

Näin luodaan tulevaisuutta, missään ei saisi näkyä menneisyyttä.

Sitä, jossa minä olin mukana.

Kyllä en enää tiedä mitä ajatella.

Kyllä ei voi muuta kuin ihmetellä.

Kukakohan näistä ja monen monesta muusta toimesta mielensä pahoittaa
ja ken sen oikein aikaan saa.

”Mamma, missä mun pihvini on! ”

”Kaupassa, pikku kulta, kaupassa” ja kerroin tarinani.

”Et sitten kiusannut, vaan kerroit totuuden. Mamma, höperö sä kyllä olet…”,

jatkoi mun nuorimmainen, ilkikurisesti hymyillen ja mehevää kananrintaa popsien.
Onneksi oli muutakin murkinaa.

Olisi kiva tietää, miten kassalla suhtauduttiin sen toisen kärryn extra lihapakettiin.