suklaarasia

Joulupukki kävi.
Kävi taaskin. On se aika vuodesta. Viis säästä.
Se on käsittämättömän jännää odottaa ja kuunnella, josko meidän kotioveen koputetaan.
Kop. Kop. Ja kaksi mammaa katsoi keittiön sohvalla hölmistyneenä toisiaan.
Oli juuri välisuklaiden aika. Lähipuodista. Brunbergia.
Taas meidät yllätettiin. Lapsia ei. Ei tälläkään kertaa. Eikä Lillyä.

Joulu on täynnä traditioita, näin on aina ollut  -meininkiä ja tiettyä jännitystä.
Aina kaikki onnistuu, tulee toki yllätyksiä, mutta ruoka maistuu ja aaton odotus palkitaan.
Samaa rataa, ennakko oletusten mukaisesti, mutta silti uudesti.
Meillä on lahjoja hmm… paljon. Turha kainostella. Niitä on todella paljon.
Ja kun henkilöitä on kymmenkunta, ikäjaukama 5v-70v. + Lilly, niin isompikin  huone täyttyy.
Kirjoja, sukkia, lautasia, kuppeja, robottikoiria, hiihtotakkia, kypäräkamera, tv, lahjakortteja ja Lush-tuotteita. Jatkoa tulee; runoja, naurua, yllätyshuudahduksia, ilonkyyneleitä, paperien kahinaa ja narujen ilotulitusta.
Ei voi mitään. Tällaista meillä on ja tästä tykätään.
Jos on muutosten aika, se tulkoon luonnostaan.
Kertoo ihanan tuoksusarjan saanut, uutta puhelinta opiskeleva tobleronea syövä, Sunrise Avenueta kuunteleva kashmirsukkainen jouluihminen.

Aattoiltana, kun pääni tyynylle kellistin, kävin mielessäni läpi tämän joulunajan ihmeitä. Yksi on ehdottomasti ylitse muiden. Se on niin minua itseäni.

Tämä tapahtui muutama päivä ennen jouluaattoa.
Olin kotona, keittiössä arkisesti tekemässä ruokaa ja R tuli töistä.
Kurkkasin ruokailuhuoneeseen ja R tuli vastaan vielä ulkovaatteet päällään syli täysi tavaraa.
“Kulta, toin sulle lahjoja!”.
Juustolaatikko, sellainen ns. heinillä täytetty, pari punaviinipulloa ja suuri, litteä vanhanajan Fazerin suklaarasia.

Olin hetkessä P-haagassa ja lapsuuden kodin olkkarissa.
Isäni sai työnsä puolesta joululahjoja. Usein samoja joka joulu.
Juustolaatikko haisi, mutta laatikosta sain tuuletuksen jälkeen barbeille olohuoneen/makuuhuoneen/kylppärin seinät.
Laitoin ikkunat ja verhotkin. Laatikko oli siihen aikaan umpinainen, ei läpinäkyvä.
Mutta se suklaarasia (tai ne suklaarasiat). Se näytti pienen tytön silmin reilusti isommalta kuin mylly-lautapeli, mutta ehdottomasti pienemmältä kuin corona.
Vähän pienemmältä.
Se oli huikea. Ja aina isä antoi lahjat äidille.
Suklaat menivät kyllä meille lapsille.

Siinä minä olin vuonna 2013 omassa kodissani vaimona/äitinä/pikkutyttönä ne joulunajan ikiherkut kädessäni  ja purskahdin itkuun sanoessani kiitos.
Osa  elämästäni vilahti mielessäni ilman, että olin kuolemassa (thank God..)
Olin vain niin, niin visusti kiinni omassa elämäntarinassani!!

Nastaa. Jatkan samaan malliin.
Nauraen, vollaten ja suklaakonvehdeista nauttien.

“Life is like a box of chocolate°
-Forrest Gump-

Tervetuloa Uusi Vuosi 2014!!