Onko mitään ihanampaa, kuin herätä tuoreen, vastajauhetun, tumman kahvin tuoksuun.
Se on viikonlopun merkki ja R:n hiljaista tietoa siitä, kuinka näytän, että sinua rakastan.
Ai, ai että tykkään. Valmis aamukaffe.
Aamutakkisilla alakertaan.
Mitä, mitä… tuoksuun liittyy jotain makeaa, liian äitelää ja lämmin tuulahdus.
Vilkaisu olkkariin.
Siellä se lepattaa, kiinakaapin päällä, vähän piilossa maljakon takana , mutta hyvin tunnistettavissa.
Elävänä, aavistuksen verran pelottavana.
Yön yli jäänyt tuoksukynttilä.
Vapaapalokuntalaisen vekara, siis minä, muistaa lapsuuden säännöt:
Sytytä, nauti ja vahdi ennen kuin sammutat.
Edesmenneen isäni sanat kaikuvat mielessäni.
Ja sinne nousee röykkiö muitakin kynttilämuistoja.
Se, että maalla kinuttiin mammalta (äidinäiti) kynttilännysiä, joko arkikäyttöön tai uusien kynttilöiden tekoon.
Arkikäyttö tarkoitti sitä, että niitä polteltiin talvella (nimenomaan lumisena talvena) ulkona ja nautittiin tunnelmasta.
Istuttiin joko kinoksissa tai jos pihan isot pojat eivät olleet paikalla, niin heidän lumilinnassaan.
Paikka kuin paikka, niin aina laulettiin.
Toivelauluvihkosen iskelmät, kova juttu, korkealta ja kovaa.
Se oli ihanaa, kynttilöiden lepattaessa ja steariinin valuessa tumpuille.
Välillä tuoksahti palaneelle villalle, mutta ei haitannut. Se toi vain jännitystä.
Siinä toisessa touhussa meinasi äidiltä mennä hermo.
Palanut steariini haisi, kattila oli mennyttä ja piti ihastella ”ei minkään värisiä” maitopurkkikynttilöitä.
Toiset ihastuksen äänet oli löydettävä, kun ne samat kynttilät ilmestyivät joulupaketeista.
Kulta, huikkaan vienosti ja R ilmestyy olkkarin ovelle. Nyökkäsin nurkkakaapille päin.
Ai, hitto, mä unohdin, oli R:n repliikki.
Minä ne olin sytyttänyt, kaikki kymmenen kynttilää, mutta R:n piti ne yöksi sammuttaa.
Kaikki kymmenen. En tainnut lukumäärää mainita.
Tehtiin taas, näin kynttiläajan alkaessa, tärkeä työnjako.
Minä, hivenen huithapeli humanisti, olen perheemme paloturvallisuushenkilö ja R, suoraviivainen insinööri, keskittyköön kotioloissa pehmeisiin arvoihin.
Roolienvaihto on joskus paikallaan. Se luo ( ja tuo) turvallisuutta.
