skip to Main Content

Eläintarha

Hymy hyytyy vähemmästäkin….

No niin tässä sitä ollaan.
Ei riitä, että olen alkanut löytämään käytöksestäni äitini maneereja, siis ilmeitä ja sanontoja ja että se kylmä, väritön tehotippa on ilmestynyt kimaltelemaan minunkin nenänpäähäni,  mutta että tämäkin.
Hän sanoi, että vaikka omani on lyhyt ja paksu, lähes olematon eli äitini vastakohta, niin ajan myöten, sinne ne tulevat. Ja nyt ne ovat saapuneet.
Rypyt, juonteet ja harmaus.
Se on nyt minullakin. Se kamalan pelottava, veltto kalkkunan kaulan.
Olisin halunnut olla tässä asiassa luonnonoikku.

Jo jonkin aikaa (vuosia), on ollut hankalaa tehdä kynällä silmänrajausta.
Luulin sen olevan vain pikku salaisuuteni, mutta ammattilainen pudotti maan tasalle.
Halusin Englannissa sellaisen narulla tehdyn kulmien siistimisen.
Se näytti niin näppärältä ja kivuttomalta. Nätti intialaisnainen (varmaan malli) hymyili ja pyysi (vaati) yhteistyötä.
Minun oli pidettävä luomen ja kulmakarvan välistä kaistaletta kireänä omin sormin, jotta työ onnistuisi.
Noloa. Tosi noloa. Sattui. Sattui kovasti, etenkin sisimmässäni.
Se niistä ovaalinmallisista kauriinsilmistä.
Sellaiseksi olin silmäni mielessäni taikonut, vaikka oikeasti olivat aavistuksen kissaa, siis jos siristin.
Possunsilmät, niiksi ne ovat tulleet.

Iho on ihmisen suurin elin ja yli viisikymppisen naisen suurin huolenaihe.
Kantapäät (silloin tällöin) karheat kuin liskon nahka, kasvot talvisaikaan kuivat ja punaiset kuin, en tiedä, tuntematon laji ja siinä välissä oleva ihoalue edustaa kaikkia nisäkkäitä. Huom! ei niitä söpöjä.
Rinnat ovat kuin ketunnokat, tosin aika hyvin syöneet ja vatsanahassa voisi kuljettaa ainakin tusinan kengurunpentuja.
Hiukset lähtee, mutta muualla kasvaa.
X, jonka luulin olevan suht koht turta tuttuun olemukseeni, sanoi tytöille, heidän kysyessään miksei hänellä ole movember viiksiä, ”mammalla on movember säärissään”. Kiva, uusi juttu.
Ennenhän se oli tuo tavanomainen mistä tietää, että ihminen ja apina ovat sukulaisia….

Eikä tässä vielä kaikki. Juhlakausi on aluillaan.
Sillä lailla. Olenkin asiasta iloinen kuin marakatti.
Ja kattia kans, kun on kyse juhlijan peilikuvasta.
Kun peiliin katsoo, takaisin kurkkaa eläintarha.

Ei mitään niin huonoa, jos ei hyvääkään.

Niin kauan, kun kuvajainen ei näytä petolinnunpärseeltä, niin perusta on paranneltavissa.
Loppu hoituu hymyllä.

Bling – Bling , nyt juhlimaan!

Back To Top