Fani

On ihanaa olla ihailtu. Kohdalleni se on sattunut äitiyden alkuvaiheilla. Ainakin sen tiedostan ja leikin ajatuksella, että kenties joskus muulloinkin…. No, ainakin äitinä tai mammana, niin kuin meidän perheessä minua kutsutaan. Olin muutaman vuoden paras laulaja, piirtäjä, ruuanlaittaja, piparkakkutalojen koristelija ja vaikkapa juoksija. Siis tein mitä vain, olin Wau- katseiden kohde. Niin kuin pappakin. Ihanaa. Sitten lapset kasvoivat.

R:n on vieläkin vaikea totutella uuteen roolinsa; pappa ei tiedä, osaa ja ymmärrä kaikkea. Sry, lapset todella kasvavat. Miehet ovat miehiä ja haluaisivat olla SuperMiehiä. Aina. Yritän vähän paikkailla.

Ihailun kohteet vaihtuvat. Tulevat tarhatädit/sedät, isommat oppilaat, urheilijat, popparit, missit, näyttelijät ja bloggarit. Nuorena tuttuus tai ulkonäkö merkitsevät enemmän kuin itse taito. Näin vanhemmiten se on taito tai oikeastaan kokonaisuus. Ihailen toisen kädentaitoa, kirjallista/puhe ilmaisua, tietoa ja sen soveltamista esimerkiksi puutarhanhoidossa  ( voi se olla taloudenhoidossakin) tai järjestelmällisyyttä sekä tervettä kunnianhimoa. Ja rakastan balettia. Tanssijat vaan ovat niin kiehtovia, jotenkin osaavuudessaan niin ylivoimaisia!

Okei, seuraan yhtä näyttelijää. Kaukoihailua parhaimmillaan. Vuodesta toiseen ja aina sen näköisenä ja oloisena kun se hetki on. Yes. Ensin kiinnitin huomioni ulknäköön. Nyt hän on Holmes NYC –sarjassa. Ja sivun kuvissa. Tämä karisma puree muhun…

Aidan Quinn. Huh…oikein vatsassa tuntuu….

Lasten viaton ihailu on kuitenkin parasta. Se on niin puhdasta ja vilpitöntä. Viime viikonloppuna N oli serkkujensa lastenhoitajana. Mukaan tarttui monta pikku tarinaa. Naurattaa, niin meheviä sanontoja. N on selvästi saanut kaksi kooltaan pientä, mutta muuten suurta ihailijaa.

Pienempi, viittä vaille viisi, esitti sen näin:

” Voinko saada palan sun peukalonkynttä? ”. Tauko. ” Pliiiiiiiiiis ”.